Ruosteen metafysiikkaa

Kotiseudultamme on kadonnut jo monta jännittävää, kummallista ja mielikuvitusta ruokkivaa paikkaa. Kävin tässä paikassa pienen tauon jälkeen nyt, koska huoli tämänkin unohduksen laakson tuhoutumisesta kasvaa koko ajan. Paikka on täkäläisten tuntema, eikä se ole vieras hylättyjen paikkojen kuvaajillekaan. En kuitenkaan spekuloi sen sijainnista sen enempää tässä.

Tässä kirjoituksessa ei rakenneta mitään näennäis-filosofista teoriaa, eikä se myöskään ole esitelmä. Tämä on yksi keväinen hetki metsässä, erityisessä paikassa. Hetki, joka oli ohi heti päätyttyään. Metsään päädyin, kun kammottava pohjoistuuli ei tuntunut lainkaan houkuttavalta matkaseuralta maantiellä tai edes peltoaukeiden läpi virtaavilla sorateillä.

Hetken pohtimisen jälkeen hoksasin, että käyn katsomassa metsätien, jonka ohi olin usein ajanut. Matkalla tuuli tuntui painavan koko pyörä-pyöräilijä-yhdistelmän 45 asteen kallistukseen, mutta näin tuskin todellisuudessa tapahtui. Kotimatkaa ajatellen suunnittelin jo mielessäni kryssit ja slöörit. Pouta ja ajoittainen auringonpilkahdus kuitenkin pyyhkivät huolen mielestä.

Hetki paikallaan

Paikka on määritetty tai rajattu sijainti jollekin tunnistetulle ilmiölle, jossakin. Paikka voi olla konkreettinen ja aineellinen (kuten puretun kotitalon paikka, istumapaikka katsomossa), mutta yhtä hyvin aineeton ja abstrakti (kuten lapsuuden muistojen joukossa erityinen tapahtuma). Ajateltiin paikkaa sitten pinnan osana, tilassa tai ajassa, on paikan ja pisteen ero siinä, että paikalle annetaan merkitys. Kokija on aina jonkinlaisessa suhteessa paikkaan ja paikka tulee olevaksi kaikkien mahdollisten pisteiden joukosta silloin, kun siitä syntyy kokemus. Kokemus ei tarkoita välttämättä mitään tapahtumaa tai niiden ketjua, vaan kokemus voi syntyä puhtaasti mielikuvituksessa. 

Paikan merkitys voi syntyä siten tapahtumasta, tunteesta tai näiden puuttumisesta, kaipuusta. Lopulta paikka on aina enemmän temporaalinen - menneisyyden tai tulevaisuuden mahdollisuus - kuin itse fyysinen mitattava etäisyys tai pinta. Paikan merkitys voi syntyä jonkin katoamisesta tai ollessa jo kadonnut.

Kadonneen ladon paikkaa osoitti lautakasat ja hirret, ovikin kuusta vasten vähän matkan päässä. Pelkkä liiteri se ei ollut ollut, mutta mittoja tai käyttäjiä ei nykypäivästä pystynyt enää tavoittamaan; peltokin kasvoi jo puita. Tämä sijainti oli mielikuvitusta kutkuttava, kuten raunioilla on tapana, vaikka se jäi täydellisesti mysteeriksi, tunnistamattomaksi. Päätin jatkaa matkaa. Seuraava sivutie olisi tutumpi ja sitä seuraava jo moneen kertaan ajettu.

Jatkoin matkaa tuttuun paikkaan, jossa olen viime vuosien aikana käynyt aika ajoin. Törmäsin sinne puolivahingossa etsiessäni lapsuudestani muistamaani jännää paikkaa, jossa oli jänniä tavaroita. Se ei ollut tämä, mutta muistan sydämen pamppailleen, kun tähän paikkaan poikkesin tieltä polulle, polulta risukkoon ja risukosta pysähdyksen laaksoon. 

Rauniot

En tiedä, keitä olivat ne ihmiset, jotka tähän paikkaan ovat  jättäneet materiaaliset jälkensä. Pieni lato, jo romahtanut, pienen pellon reunassa. Maatalouskaluja siellä täällä, kattopeltejä tuolla ja koneita, osia, jäänteitä väleissä. Kiinteistöjaotuksesta voi päätellä, mihin taloon jäljet johtavat, ja monia yhtäläisyyksiä voi katseella tunnistaa. Ei sillä, että omistajuudella tai toimijuudella olisi enää mitään väliä; täällä esineet tai niiden jäänteet ovat mykkiä toimijoita, todisteita omista menneisyyksistään, jotka jokainen kokija kuvittelee itse, kun niiden kanssa altistuu puheisiin. Metsässä oli hiljaista.

Traktorin tunnistamisyritystä aristan, mutta Oliver siitä mieleeni tulee. Niitä täälläpäin on nähty muuallakin. Auto on helpompi, onhan se selvästi ollut GAZ-12 ZIM. Neuvostoliittolaista luksusautoa käytettiin meillä  taksina, olihan se seitsemänpaikkainen ja autojen tuontisäännöstelyn aikaan poliittisista syistä mahdollinen hankinta - toki saman Gorkin autotehtaan pienempi malli GAZ-20 Pobeda oli paljon yleisempi. ZIM - Zavod imeni Molotova - oli tuotannossa 1950-1960 ja itsekantavana nomenklatuuran edustusautona hyvinkin ajanmukainen. Sivuventtiilikuutonen jäi puhdissa jälkeen pian 50-luvun kuluessa, mutta kotimaassaan asialla ei ollut väliä. Avomuunnos siitä oli vaikeampi tehdä kuin rungollisesta autosta, jollainen oli ZIM:n seuraaja Tšaika (eli lokki), jpta kuljetti jo kansiventtiili-V8 automaattivaihteiston läpi. 

Tämä lajinsa edustaja on jo ehdottomasti taipaaleensa päässä. Oli kiehtovaa huomata, että en halunnut edes arvailla auton menneisyyttä, täyttää tyhjyyttä todennäköisyyksillä tai loogisilla päätelmillä. Jossain mielen uumenissa ymmärsin, mihin ajalliseen todellisuuteen tällainen auto tässä ympäristössä sopii, mutta lopulta missään arvauksessa ei olisi mitään järkeä. ZIM on tuossa - se ON - fyysisenä jäänteenä jostakin, joka ei sellaisenaan enää ole. Olomuodossaan ja kehystettynä muulla tässä sijainnissa olevalla ihmisen tekemällä ja unohtamalla tavaralla. Tunnen, kuinka ZIM on enemmän paikka kuin autonromu; minulle se on olemassa tässä muodossaan, jollaisena sen joitakin vuosia kohtasin yllättyneenä. Tähän piilotettuun romutarhaan minut oli houkuttanut metsän reunassa tielle ujosti kurkkiva Natikka, jota toki kävin tervehtimässä nytkin. 

Nämä koneet ja niiden seurana olevat kaljapullot, pontikkapannu (?) ja kylpyamme (!) muodostavat mielessäni erityisen paikan, jonka toivon vielä kauan säilyvän tällaisena mausoleumina. Tuntemattomaksi jäävien ihmisten käyttäminä, kerääminä ja hylkääminä. Tästä paikasta oli kehittynyt enemmän kuin korvike sille jo kauan etsimälleni muiston paikalle, jossa olin käynyt vain kerran. Enhän edes tiedä, minkä metsätien varrella se olisi, jos sitä vuosikymmenten jälkeen edes olisi tunnistettavana. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta päätin, että pyöräilen hyväkuntoista hiekkatietä vielä vähän eteenpäin.

Tiesin, että useammassa pihassa olisi tunnollisesti vahtivia koiria, joita en turhanpäiten haluaisi käydä haukuttamassa (semminkään, kun näilläkin seuduilla on tehty runsaasti susihavaintoja). 

Pienen matkan jälkeen totesin, että ajattelemani kiinnostava polku oli kadonnut, hautautunut hakkuutähteiden alle. Työnsin kuitenkin pyöräni ryteikön suojaan ja kirosin muuten mukavien lokasuojien kykyä tarttua kaikkiin risuihin, joihin niillä oli edes jollakin tapaa mahdollisuus ylettyä.

Kulkukelpoisen reitin puutteessa pysähdyin kiemuraisten haapojen katveeseen ja kuuntelin kurkien hurjaa huutoa pienellä peltotilkulla. Ymmärrän, että tästä sijainnista näiden pintojen ja etäisyyksien risteyspisteessä muodostaisi vielä joskus mielessäni paikan, vaikka kurjet olisivat lentäneet pois jo aikapäiviä sitten.