Harrastitko pyöräilyä 2010-luvun alussa? Harrastitko ehkä myös internet-pyöräilyä silloin voimissaan olleilla nettifoorumeilla? Jos vastasit kysymyksiin "kyllä", et varmaankaan voinut välttyä törmäämästä vitsikkääseen Velominati-sivuston listaan pyöräilyn säännöistä (tai niiden suomennoksiin/väännöksiin/ironisiin muunnoksiin). En tiedä, onko mielekästä tai edes kovin eettistä kaivella mokomaa meemitunkiota, mutta koska tämän päivän ajelun aatoksiin se palasi, niin menköön.
Täältä lista näyttää vielä löytyvän - ja ehkä vitsi on elossakin, en tiedä: https://www.velominati.com/
En tekijänoikeussyistä ja luontaisesta humaaniudestani johtuen kopioi koko listaa tähän, vaan tyydyn kirjaamaan kolme havaintoani:
1) jotkin säännöistä ovat ainakin jollakin tapaa hauskoja (ehkä ironisiakin, mutta tästä ei voi koskaan olla ihan varma),
2) suurin osa säännöistä on lähinnä typeriä ja uhoavia ja
3) rikoin viimeksi tänään useampaa sääntöä kuin mitä noudatin
Enkä minä, viisikymppinen tätipyöräilijä edes osaa hävetä tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni.
Syntilistani
Katsokaa nyt, arvon maantiepyöräilijät. Hirveä kännykällä otettu perunaluokan kuva, levotonta taustaa vasten ja vielä ilman rajauksia. Kuvan rakeisuus töin tuskin peittää tuon maantieypyörän irvikuvan asettelun: venttiilit sikin sokin, kammet hyrskyn myrskyn, ohjaustangossa jokin kamala nyssäkkä ja vielä viimeisenä häväistyksenä satulalaukku!
Itsestäni en kehdannut edes ottaa kuvaa, mutta voin kuvailla lyhyesti. Kypärä ei ollut millään muotoa maantieluokkaan sopiva, vaan lähinnä yleiskäyttöinen Lazerin MIPS-potta. Lasit mitkälie Lidlin kiikarit. Takki oli merkkituote, mutta tarpeettoman väljä, valkoinen tuulipussi. Housut mitkälie lörpöttimet. Kengät sentään suht asialliset maantiekengät, mutta väritys täysin sopimaton muihin ryysyihin tai tuohon pyöräraukkaan.
Ja onhan tuollainen hinnat-alkaen-Cannondalekin lähinnä säälittävä. Stemmikin käännetty sojottamaan selkävaivaisen asentoon. Jos pikseleistä vain erottuisi, niin karmea salaisuus paljastuisi. Nyt paljastan sen itse. Kolme eturatasta.
Olen varma, että pyöräilyn inkvisiittorit näkevät kohdallani vain yhden kohtalon tarjota: Pyöräilyn roviolle käristymään.
Puolustan itseäni inkvisition edessä
Ensinnä haluan muistuttaa, että en millään muotoa kuulu siihen ihmisjoukkoon, joka on kirjoittanut maantiepyöräilyn tyylisääntöjä ja haluaa niidä noudattaa & edellyttää samaa muilta. En ole vihaisella ilmeellä varustettu ihmisammus pyöräilijöiden joukossa.
En edes ole maantiepyöräilijä. Tänään vain yksinkertaisesti lenkkiseurani & ystäväni ehdotuksesta lähdimme kestopäällystetyille väylille maantiepyörillämme. Se oli oivallinen valinta: aurinko pitkästä aikaa lämmitti ja kevyt, spurttaava pyörä antoi hiukan apuja hurjaa koillistuulta vastaan silloin kun apu oli tarpeen.
Olen myös ehkä hiukan naiivi, mahdollisesti jopa yksinkertainen. Tervehdin vastaantulevia pyöräilijöitä, jos tilanne on sopiva ja ympäristö kauniisti saman asian äärellä olevien ihmisten kohtaamista kehystävä. Esimerkiksi ikivanha tieyhteys Hausjärveltä Hyvinkäälle on sellainen kehysmaisema.
En osaa pitää vihaista soturi-ilmettä naamallani, sen sijaan puen läähättävän uupumisilmeen. Olen se viisikymppinen täti-ihminen, enkä ammus, urheilija tai taistelija. Tänään suurin tarmoni kohdistui vain PIM-saldon kartuttamiseen, leivoskahveilla pysähtymiseen ja ystävän seurassa pyöräilystä nauttimiseen.
Emme me ihan hitaasti ajaneet, vaan lähinnä mukavaa, reipasta vauhtia, jossa kuitenkin juttelu onnistui ilman yskimistä ja hinkumista. Hitaus konkretisoitui ennemminkin malttiin pysähtyä juomatauolle, jos siltä tuntui. Tai ottamaan kuvia valkovuokoista. Kakkukahveiltakaan emme kiirehtineet liikkeelle, vaikka emme vetelehtimään sortuneetkaan.
Entä pyöräni, jonka olen nyssäköillä häpäissyt? Tuo ei ole kilpapyörä, se on maantielle suunniteltu aloittelijaluokan pyörä, jossa suht kivassa rungossa on vaatimattomat komponentit ja ennemmin mukavuuspainotteinen kuin viimeisiä lihassäikeitä pingottava geometria. Tankolaukussa on lukko pysäköintiin (muistathan ne kakkukahvit?), avaimet, monitoimityökalu ja muuta pientä tarpeellista. Satulan alle kiinnitetyssä pussukassa on varasisuri, pari paikkaa ja rengasmuovit. Kaikki nämä ovat käytännössä tarpeellisiksi, mukaviksi ja ongelmia karsiviksi todettuja varusteita. Kilpapyöräilijä ei sellaisia kantaisi eikä tarvitsisi, koska tallin huoltotiimi seuraisi haukan katseella hänen selvitymistään. Me olimme ja olemme omatoimisia virkistys-ulkoilu-kuntoilu-pyöräilijöitä, joilla on lupa ajatella myös seuraavan murheen taakse.
Muuten, tuo satulalaukku on toisen amerikkalaisen bulkkifirman logolla varustettu, muistaakseni vielä maastopyöräilyyn tarkoitettu arpajaisvoitto, mikä kruunatkoon pittaamattomuuteni.
Tarvitseeko tällaisia asioita edes miettiä?
Ei, minun käsittääkseni ei tarvitse. Sosiaaliset yhteisöt tarvitsevat kirjoittamattomia ja kirjoitettuja sääntöjä sisällyttääkseen jäseniään ja initiaation kautta sitouttaakseen heitä, mutta jos ihminen ei hae tai kuulu tuollaiseen yhteisöön, on hän vapaa näiden sääntöjen ikeestä. Pyöräilijälle on tarjolla muutenkin niin paljon lakiin tai hyviin tapoihin & etikettiin kuuluvia sääntöjä, että lisää ei tarvitse välttämättä keksiä.
Onko sitten tarpeen kirjoittaa blogiin tällaisesta aiheesta? En tiedä. Ehkä ei varsinaisesti tarpeen, mutta erilaisiin pyöräilyn alakulttuureihin ja harrastemuotoihin tutustuttuani olen kyllä kiinnostunut yhteisöjen normeista, kielestä ja ulkoisista tunnusmerkeistä. Ehkä siksi vertaan itseäni liikenteessä vastaan tuleviin pyöräilijöihin, vaikka en vertailisi edes pyörääni heidän ajokkeihinsa. Huomaan myös edellyttäväni muiden sitoutuvan niihin sääntöihin, joihin olen itse saanut ohjauksen tai jotka olen vuosien varrella kokenut tarpeellisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi suuntamerkin näyttäminen kääntyessä, kellolla varoittaminen ennen ohitusta tai se pieni etusormella tervehtiminen, jos samaan heimoon tunnistamani pyöräilijä tulee vastaan. Haluaako hän osoittaa kuulumista vastaamalla, jääköön hänen päätettäväkseen.
Nämä ajatukset olivat tänään mielessäni korkealla ehkä siksi, että alkuviikosta osallistuimme pyöräilynedistämisyhdistyksemme puolesta Pyöräilyn säännöt tutuiksi -tapahtumaan Riihimäellä yhdessä kaupungin, Hämeen poliisin, Liikenneturvan ja HAMK:n kanssa. Kohdeyleisönä olivat 3.-5. luokkalaiset ja tehtävämme oli ajattaa heitä pienen kierroksen verran keskustassa, kiinnittäen huomioita juuri edellä luettelemiini sääntöihin. Mikään Velominatin listan kohta ei ollut millään tavalla relevantti siinä tehtävässä.
Olen varmasti omahyväinen ja mahdollisesti vähän defensiivinen kirjoittamalla blogitekstin siitä, miksi jonkin vauhtiorientoituneen nettiyhteisön puolivitsikäs sääntökokoelma ei ole omassa elämässäni tärkeä. Voin perustella tekoani erityisesti sillä, että toisilleen täysin vieraiden maailmojen vertailu ja sovittelu omaan elämään on harvoin vahingollista tai turhaa, vaikkei niistä aiheutuisi mitään pysyvää muutosta omiin kokemusperäisiin arvoihin tai tarpeisiin. Parhaimmillaan sillä tavalla voi ymmärtää, miksi jollakulla on satulalaukku maantiepyörässä (triplarattaat siinä oli ihan tehtaan toimesta alunperinkin). Pieni sormella-parilla tervehtiminen metsätaipaleella ei myöskään pahenna kenenkään kuntoilusuoritusta, mutta tietenkään sellainen käytös ei saa olla pakotettua.
Lisää kommentti
Kommentit